Teesiselitysten saatekirje prof. Johann Staupitzille vuodelta 1518

Joulukuussa 2017 laatimani suomennokseni Lutherin latinankielisestä tekstistä, D. Martin Luthers Werke, Band 1, Weimar 1883, s. 525-527. Luther pyytää tässä Staupitzia toimittamaan teesiensä selitykset paavi Leo X:lle.

Kunnianarvoisaa ja täydellä oikeudella isäänsä, Johann Staupitzia, pyhän jumaluusopin professoria, augustiinolaisveljeskunnan vikaaria, tervehtii veli Martti Luther, oppilas, ja omistautuu hänelle.

Muistan, kunnianarvoisa isä, että ihanien ja hyödyllisten keskusteluidenne aikana, joiden avulla Herralla Jeesuksella on tapana ihmeellisesti lohduttaa minua, nousi kerran esiin sana ”katumus” [1], jolloin me – surkutellessamme monia omiatuntoja ja niitä piinaajia, jotka loputtomin ja samalla sietämättömin käskyin opettavat (kuten he sanovat) synnintunnustamisen tapaa – kuulimme Teidän kuin taivaasta sanovan, että katumus ei ole oikea, ellei se ala rakkaudesta vanhurskauteen ja Jumalaan, niin että pikemminkin tämä, mitä heidän keskuudessaan pidetään katumuksen loppuna ja täyttymyksenä, on katumuksen alku.

Nämä Teidän sananne takertuivat minuun kiinni kuin Väkevän terävä nuoli [2], ja aloin siitä lähtien verrata niitä katumusta opettaviin raamatunkohtiin, ja katso, mikä ihana leikki: kaikilta tahoilta sanat leikkivät salaisesti kanssani ja hymyilivät selvästi tälle lausunnolle ja hyppivät sen luo, niin että kun minulle ennen tuskin koko Raamatussa oli katkerampaa sanaa kuin ”katumus” (vaikka hartaasti teeskentelinkin Jumalan edessä ja yritin pusertaa esiin ulkokullattua ja pakotettua rakkautta), nyt minulle mikään ei kuulosta ihanammalta tai mieluisammalta kuin ”katumus”. Siten näet Jumalan käskyt tulevat mieluisiksi, kun ymmärrämme, ettei niitä tule lukea yksin kirjoista vaan rakkaan Vapahtajan haavoista.

Tämän jälkeen tuli lisäksi se seikka, että niiden oppineiden miesten työn ja suosion ansiosta, jotka velvollisuudentuntoisesti opettavat meille kreikkaa ja hepreaa, opin, että sama sana on kreikaksi ”metanoia”, sanoista ”meta” ja ”noun”, so. ”jälkeen” ja ”mielen”, niin että katumus eli metanoia on oikeaan käsitykseen tulemista ja osaksi tulleen vahingon ja tunnustetun virheen jälkeen muodostuvaa oman pahuuden käsittämistä, mitä ei voi tapahtua ilman mielenlaadun ja rakkauden muutosta. Kaikki tämä vastaa Paavalin teologiaa niin tarkoin, ettei juuri mikään voi valaista Paavalia tarkemmin, ainakaan minun mielestäni.

Sitten minä jälleen etenin ja näin, ettei ”metanoiaa” voida johtaa ainoastaan sanoista ”jälkeen” ja ”mielen” vaan myös sanoista ”läpi” ja ”mielen” (olisi kylläkin väkinäistä), niin että ”metanoia” tarkoittaa mielen ja mielenlaadun muodonmuutosta, koska se ei näyttänyt ilmoittavan ainoastaan mielenlaadun muuttumista vaan myös muuttumisen tavan, so. Jumalan armon. Tuo mielen läpi kulkeminen, so. oikea, todellinen katumus, esiintyy näet hyvin usein pyhissä kirjoituksissa. Vanha pääsiäinen muinoin tarkoitti sitä [3], Kristus teki siitä teollaan todellisuutta [4] ja kauan sitä ennen Aabrahamkin kuvasi sitä, kun häntä alettiin kutsua läpikulkijaksi, so. heprealaiseksi [5], nimittäin maan läpi Mesopotamiaan kulkeneeksi [6], kuten Paavali Burgoslainen oppineesti opettaa. Tämän kanssa pitää yhtä myös se psalmin otsikko, jossa Jedutun, so. ”hän, joka hyppää yli”, ilmoitetaan laulajaksi [7].

Näihin takertuneena uskalsin ajatella, että ne ovat väärässä, jotka pitivät katumustekoja niin suuressa arvossa, etteivät he jättäneet meille katumuksesta jäljelle juuri muuta kuin joitakin tyhjänpäiväisiä hyvityksiä ja työlään synnintunnustuksen; he olivat ilmeisesti joutuneet harhaan latinankielisen nimityksen vuoksi, koska ”tehdä parannus” [8] kuulostaa enemmän tekemiseltä kuin mielenlaadun muuttumiselta, eikä tämä millään tavalla tee oikeutta edellä mainitulle kreikankieliselle ”metanoialle”.

Kun tämä minun tutkisteluni jatkui tällä tavalla kuumeisena, niin katso, yhtäkkiä alkoivat ympärillämme kaikua, jopa pauhata, uudet aneiden fanfaarit ja anteeksiantamisten pasuunat, jotka eivät kuitenkaan herättäneet meissä suurta taisteluintoa. Lyhyesti, laiminlyödessään oikean katumuksen opin he rohkenivat korottaa arvoon, eivät katumusta, eivät edes sen vähäarvoisinta osaa, jota kutsutaan hyvitykseksi, vaan vapautuksen tästä samasta vähäarvoisimmasta osasta, niin ettei ole koskaan kuultu sitä sillä tavoin korotettavan arvoon. Päälle päätteeksi he opettivat jumalattomia, vääriä ja harhaoppisia asioita niin suurella auktoriteetilla (uhkarohkeudella tahdoin sanoa), että joka vain napisi vastaan, hän oli harhaoppisena heti roviokuoleman oma ja iankaikkisen kirouksen ansainnut.

Koska en voinut rientää ehkäisemään näiden ihmisten riehumista, päätin maltillisesti asettua heitä vastaan ja vetää heidän oppinsa epäilyksenalaisiksi, luottaen kaikkien opettajien ja koko kirkon mielipiteeseen, että hyvittäminen on vielä parempi kuin hyvittämisestä vapautuminen, so. aneiden ostaminen. Ei ole ketään, joka olisi koskaan opettanut toisin. Niinpä väittelin, so. nostatin kaiken, ylhäisen, keskiluokkaisen ja alhaisen, henkeäni vastaan, siinä määrin kuin näiden rahan (katso, ”sielujen” oli sanottava) vuoksi intoilevien välityksellä voi tapahtua ja toteutua. Kun näet nämä miellyttävät ihmiset, mitä suurimpaan viekkauteen turvautuen, eivät sillä tavalla kyenneet kiistämään sitä, mitä olen sanonut, he väittävät valheellisesti, että väittelyteesini loukkaavat paavin valtaa.

Tämä on syy, kunnianarvoisa isä, miksi nyt astun onnettomalla tavalla julkisuuteen. Olen aina rakastanut hiljaista soppeani, ja jos itse saisin valita, katselisin mieluummin aikamme lahjakkaiden henkilöiden kunniakasta julkista esiintymistä kuin olisin itse katseltavana ja naurettavana. Mutta, kuten luulen, vihannesten seassa täytyy näkyä myös juuttia ja valkoisen seassa täytyy olla mustaa, koristukseksi ja kaunistukseksi nimittäin.

Pyydän niin muodoin Teitä vastaanottamaan nämä hullutukseni ja millä tahansa sopivalla tavalla toimittamaan ne armolliselle paavi Leo kymmenennelle, että ne olisivat siellä minulle eräänlaisena puolustajana pahantahtoisten ihmisten pyrkimyksiä vastaan, ei sen tähden, että tahtoisin saattaa Teidät kanssani vaaraan; tahdon tämän tapahtuvan minun ainoan vastuullani. Kristus katsokoon, onko se, mitä olen sanonut, hänen omaansa vai minun omaani. Ilman hänen hyväksyntäänsä paavin puhe ei ole hänen puhettaan eikä kuninkaan sydän hänen kädessään [9]. Häntä näet odotan tuomariksi, joka lausuu tuomionsa Rooman istuimelta.

Muuten minulla ei ole mitään muuta, mitä noille uhkaaville ystävilleni vastaisin, kuin tämä Reuchlinin sana: ”Joka on köyhä, se ei pelkää, se ei voi menettää mitään.” Omaisuutta minulla ei ole, enkä sitä halua. Mainetta ja kunniaa jos minulla on ollut, sitä menettää alati se, mikä menettää: yksi vain on jäljellä, katoavainen ja jatkuvien rasitusten väsyttämä tomumaja, ja jos he sen jotenkin väkivallalla tai kavaluudella ottavat pois (palveluksena Jumalalle), he tekevät minut kenties yhtä tai kahta elämän tuntia köyhemmäksi. Minulle riittää rakas Lunastaja ja Sovittaja, Herrani Jeesus Kristus, jolle laulan niin kauan kuin olen olemassa. Jos joku sitten ei halua laulaa kanssani, mitä se minuun koskee? Ulvokoon, jos haluaa, vaikka itsekseen. Hän, Herra Jeesus, varjelkoon Teidät ikuisuuteen, rakkain isäni.

Wittenbergissä, pyhän kolminaisuuden päivänä 1518.

[1] lat. poenitentia; [2] Ps. 120:4; [3] 2. Moos. 12:11-13; [4] 1. Kor. 5:7; [5] 1. Moos. 14:13; [6] 1. Moos. 12:6; [7] Ps. 39; [8] lat. poenitentiam agere; [9] Snl. 21:1.