Vuoden 1517 teesien julkaisemisen esipuhe vuodelta 1538

Joulukuussa 2017 laatimani suomennokseni Lutherin latinankielisestä tekstistä, D. Martin Luthers Werke, Band 39 I, Weimar 1926, s. 6-8.

Esipuhe teeseihin, joista on väitelty reformaation alusta vuoteen 1538.

Tohtori Martti Luther hurskaalle lukijalle.

Minä sallin sen, että disputaationi tai teesini, joita on käsitelty paavikuntaa ja sofistien valtaa vastaan suuntautuvan asiani alusta lähtien, julkaistaan, varsinkin siitä syystä, etteivät asian suuruus ja se menestys, joka jumalallisesta sallimuksesta minulle siinä on annettu, korottaisi minua. Niissä näet tulee julkisesti näkyviin häpeäni, so. heikkouteni ja tietämättömyyteni, jotka minua alussa pakottivat tarttumaan asiaan mitä suurimmalla pelolla ja vavistuksella.

Olin yksin ja luisuin tähän asiaan tarkoittamattani, kun ei käynyt päinsä vetää jalkaa takaisin. Monissa ja suurissa kohdissa en ainoastaan antanut paaville periksi vaan myös lisäksi palvoin häntä. Mikä näet minä olin, silloin aivan surkea munkkiparka, enemmän kuolleen ruumiin kuin ihmisen kaltainen, nousemaan paavin majesteettia vastaan, jonka edessä eivät ainoastaan maan kuninkaat ja koko maailma vaan myös itse taivas ja (kuten sanotaan) kaikkeuden kolminkertainen rakenne [1] pelkäsivät ja jonka tahdonilmauksista ne olivat riippuvaisia.

Mitä ja millaista minun sydämeni noina kahtena ensimmäisenä vuotena sai kärsiä ja miten suuri minun ei-sepitetty nöyryyteni ja lähes epätoivoni silloin olikaan, ah, jota liian vähän ovat oppineet tuntemaan ne, jotka myöhemmin hyvin ylpeästi alkoivat hyökätä paavin haavoitettua majesteettia vastaan. Ja vaikka he eivät olleet synnyttäneet näitä pieniä säkeitä (Vergiliuksen sanoja käyttääkseni), he kantoivat silti niistä kunnian, jonka minä kuitenkin heille mielelläni soin.

Minä kuitenkaan – heidän ollessaan katselijoita ja jättäessään minut yksin vaaraan – en ollut niin iloinen, luottavainen ja varma, sillä minä en tiennyt monia asioita, jotka nyt tiedän. Vieläpä aneista, siitä, mitä ne olivat, en tiennyt yhtään mitään, kuten koko paavikunta itse ei tiennyt niistä mitään; niitä pidettiin kunniassa vain käytännön ja tavan vuoksi. Sen vuoksi en väitellyt lakkauttaakseni ne, vaan, kun hyvin tiesin, mitä ne eivät olleet, halusin saada tietää, mitä ne oikein olivat, ja kun kuolleet tahi mykät opettajat, so. teologien ja juristien kirjat, eivät tyydyttäneet minua, päätin kysyä neuvoa eläviltä ja kuulla itse Jumalan kirkkoa, että, jos jäljellä jossakin oli Pyhän Hengen välikappaleita, he armahtaisivat minua ja samalla yhteiseksi hyväksi antaisivat minulle tietoa aneista.

Tällöin monet hyvät miehet kehuivat teesejäni. Mutta minun oli mahdoton tunnustaa heitä oikeaksi kirkoksi tai Pyhän Hengen välikappaleiksi. Pidin arvossa paavia, kardinaaleja, piispoja, teologeja, juristeja ja munkkeja, ja odotin heiltä Henkeä. Niin näet olin heidän oppinsa kohmelosta ja päihtymyksestä täynnä, etten tiennyt, nukuinko vai olinko valveilla. Ja kun olin voittanut kaikki argumentit Raamatun avulla, tämän yhden voitin suurien vaikeuksien ja ahdinkojen jälkeen Kristuksen armosta lopulta vaivoin: nimittäin että kirkkoa olisi kuultava. Paljon itsepintaisemmin ja kunnioittavammin (koska toimin vilpittömin sydämin) palvoin paavin kirkkoa oikeana kirkkona kuin nuo kunniattomat juonittelijat, jotka nykyisin kehuvat paavin kirkkoa minua vastaan. Jos olisin halveksinut paavia niin kuin häntä nyt halveksivat hänen ylistelijänsä, olisin luullut maan sillä hetkellä nielaisevan minut kuten Koorahin ja hänen joukkonsa.

Mutta palatakseni asiaan: Kun minä näiden tapahtumien jälkeen odotin kirkon ja Pyhän Hengen päätöstä, minulle määrätään pian vaitiolo ja asiassa vedotaan tottumukseen. Koska pelkäsin kirkon nimen arvovaltaa, annoin periksi ja tarjosin kardinaali Cajetanukselle Augsburgissa vaitioloani ja pyysin nöyrästi, että hän määräisi myös vastapuolen huudoille lopun. Mutta hän ei ainoastaan kieltäytynyt siitä vaan lisäsi, että ellen peruuttaisi, hän tuomitsee kaiken, mitä olin opettanut. Olin kuitenkin jo opettanut katekismusta hyvin tuloksin ja tiesin, ettei sitä saa tuomita ja etten voinut suostua sellaiseen, ellen tahtonut kieltää Kristusta. Niin syntyi tämä välttämättömyys, että minun oli pakko yrittää loppuun asti ja odottaa.

Mutta en nyt tahtonut panna kokoon historiaani vaan tunnustaa tyhmyyteni, tietämättömyyteni ja heikkouteni, ettei kukaan (Paavalia seuratakseni) luulisi minusta enempää kuin mitä minussa näkee eikä epäilisi, jos sitä joku kuitenkin epäillä voisi, minun olleen ja olevan ihminen niin suurissa vastuksissa, ja samalla esimerkilläni pelottaa niitä tyhmänrohkeita ja ristiä ja saatanaa tuntemattomia (pöyhkeitä tahdon sanoa) kirjoittelijoita, joille ei ole mitään voittaa paavi, vieläpä itse saatana: Lutheria vastaan on hyökättävä; kun hänet on voitettu, saatana on heille naurun asia.

Mitä minun pitäisi tehdä? Miten olisin, vaikka olisin enkeli, voinut aavistaa, että kintereilleni nousee sellaisia vihollisia nimeni alla? Mutta mitä minä tyhmä valitan, koska ei ole ollut pahempia Kristuksen ja Jumalan vihollisia kuin ne, jotka Kristuksen ja Jumalan nimen alla ovat vainonneet Kristusta ja Jumalaa. Lue Raamattua ja näet, mitä profeetoille, apostoleille ja kaikille pyhille tapahtui. Totta on Miikan, vieläpä Kristuksen, sana: Ihmisen vihamiehiä ovat hänen omat perhekuntalaisensa. Kristusta ei olisi koskaan ristiinnaulittu, ellei hän olisi ravinnut ja korottanut pahinta perkelettä apostolien keskuudessa, Juudasta.

Mutta kuitenkin tunnustan sinulle, hyvä veli, nämä heikkouteni ja tyhmyyteni, että sinäkin oppisit nöyrästi olemaan viisas ja tietäisit varmasti ja täysin totuudenmukaisesti, ettei saatana ole kuollut vaan on yhä ruhtinas, ei yhden ihmisen eikä yhden alueen ruhtinas vaan koko maailman ruhtinas, jonka vallan, viekkauden ja pahuuden alaisia ovat kaikki paitsi yksi, Kristus, ja ne, jotka todellisesti ovat Kristuksen omia.

Sen vuoksi meidän ei ole syytä olla itsevarmoja, toimia ylpeästi ja ihailla itseämme erinomaisten lahjojen kunniassa yli muiden ihmisten. Näet tässä, jos on lupa ainakin tästä kerskata, miten suuresta heikkoudesta Herra on tuonut minut voimaan, miten suuresta tietämättömyydestä tietoon, miten suuresta vavistuksesta rohkeuteen, taatusti ei ilman ahdinkoja ja koetuksia, kuten nuo tyhmänrohkeat ja iloiset kirjoittelijat olettavat. En kuitenkaan ole tullut siihen, mihin he jo kauan sitten näyttävät mielestään tulleen. Sillä vaikka en nyt pelkää paavia ja hänen majesteettiaan, on minun kuitenkin pakko yhä vielä pelätä paavin Jumalaa, melkein enemmän kuin alussa.

Ylin asia: me emme ole mitään, Kristus yksin on kaikki. Jos hän kääntää pois kasvonsa, me joudumme perikatoon ja saatana voittaa, vaikka olisimme pyhiä, Pietareita ja Paavaleita. Nöyryyttäkäämme siis sielumme Jumalan väkevän käden alle, että hän aikanaan meidät korottaisi. Jumala näet on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Kuten särjetty henki on uhri Jumalalle, siten epäilemättä on uppiniskainen ja itsevarma henki uhri perkeleelle. Voi hyvin Herrassa, ja jos sinulle on tarpeen, tule työni ja esimerkkini kautta taitavammaksi.

[1] trina rerum machina, taivas, maa ja mitä maan alla on.